Mistä sitä alottaisi? Paljon on tapahtunut, eikä omakaan pää oikein kaikkea vielä osaa jäsennellä. Olo on kuitenkin rauhallinen, jotenkin tuntuu että tyyntä myrskyn edellä?

Aika omanapaista tilitystä tiedossa, mutta menköön. Eihän sitä aina tarvitsen kertoa ihanista vauvan pieruista ja rikkonaisista öistä. Eihän? Saanhan olla välillä muutakin kuin äiti. Saanhan?

Aloitetaan päiväkirjan todennäköisimmästä tilityksen ja pohdintojen aiheesta (lapseni rinnalla). Eli mulla on unelma. Unelma tulla isona poliisiksi. Tällä hetkellä musta on tulossa sairaanhoitaja, ainakin kaikkien muiden mielestä paitsi mun itseni. Opinnot sh:ksi aloitin 2007 syksyllä, hain kouluun kun en muutakaan oikein keksinyt, hyvällä menestyksellä silloin sinne pääsinkin, taisin olla keskoverto yo-papereista huolimatta kolmanneksi ensimmäisenä valittu opiskelija. Jo tuolloin halusin poliisiksi, järjen ääni kuitenkin kertoi että sairaanhoitajalle on enemmän töitä ja työt löytyisivät useimmiten lähempää. Johan pääsykökeetkin kertoivat sen, olen vain muutamaa pistettä vajaa täydellinen sairaanhoitajakandidaatti. Noh, syksyllä 2008 alkoi homma tökkimään, pitkään yritetty raskaus alkoi ja mukana pahoinvointi, väsymys ja ahdistus. Aamuisin matkalla kouluun iski paniikkihäiriöitä, tuntui että menen jonnekkin minne en kuulu. Aloin menettämään otteeni itsestäni. Päätös koulun jäähylle laittamisesta syntyi kuin itsestään, joutuisinhan puolen vuoden päästä kuitenkin jäämään äitiyslomalle. Ihan kokonaan en kuitenkaan ole hoitajan ammattia hylännyt, jos muu ei aukea, niin uudella innolla koitan jatkaa opintojani. En vain tahdo että oma suuri unelma jää siitä kiinni etten koskaan yrittänyt! Ja onhan niitä muitakin haaveita, mutta jospa unelma kerrallaan..

Mieheni on ollut suuri tuki päätöksieni takana. Ehkä häneen vaikuttaa että hän tuntee mut, täydellisesti. Hän tietää kun kaikki ei ole hyvin ja hän tunnistaa silmistäni, äänestäni ja eleistäni mitä tunnen. Ajattelin ensin, että en muille puhu projektistani, mutta päätin luottaa vanhempieni vankkumattomaan tukeen. Valitettavasti turhaan. Silmät palaen unelmistani kertoen kohtasin vanhempieni tuomion. Ei kannata. Hoida nyt nuo opinnot loppuun. Sairaanhoitajalle on aina töitä ja paljon erilaisia tehtäviä. Älä tee niin, älä tee näin. Niin, itsehän en ole asioita pyöritellyt päässäni, en tietenkään ole viettänyt unettomia öitä vain elämääni pyöritellen. Nämähän on niitä "helppoja päätöksiä". Noh, onneksi en nyt liikaa muiden mielipiteisiin perusta, oikeastaan tuosta tuomiosta tuli vain "pe*kele mähän niille näytän"-olo. Ja lapsuuden perheeni tavoille uskollisesti ripityksen jälkeen asiasta on vaiettu. Kuten toisen vanhempani pitkään kestänyt alkoholismi, myös tämä mun hömpötykseni voidaan lakaista maton alle, jolloin sitä luonnollisesti ei ole. Vaiettu aihe, olematon aihe.

Ehkä tämä lapsen saaminen on todella muuttanut mussa monia asioita. Jotenkin vain tuntuu että on aika tarttua siihen mitä todella haluan. Tahdon sitten vanhempana ja viisaampana tietää tehneeni kaikkeni omankin onneni eteen. Ja tahdon kannustaa elämäni tärkeintä asiaa, lastani, tarttumaan omiin unelmiin, ilman katkeruutta siittä, että ikinä en itse sitä uskaltanut tehdä!