Nuiden omanapaisten tilitysten jälkeen voisi sitä vähän kertoa myös siittä mikä itselle todellisuudessa kaikkein tärkeintä on, siis perheestäni.

Mieheni on ihana, ellen sanoisi jopa täydellinen. Hän tuntee minut läpikotaisin, hän osaa sanoa juuri ne oikeat sanat (toisinaan myös väärät), hän osaa tapella kanssani rehellisesti ja hän pienen ihmeemme täydellinen isä. Hän näkee minuun syvälle, juuri sinne mihin sattuu koviten, hän voisi käyttää taitoaan väärin, mutta ei sitä tee. Hän ymmärtää taakkani ja kantaa sitä niistä kulmista mistä voi.  Ja aina pitkän työpäivän päätteeksi hän saapuu kotiin, hymyillen.

Poikamme on täydellinen. Hän ilmoitti itsestään juuri silloin, kun en enää jaksanut uskoa.  Syntyi aurinkoisena huhtikuun aamuna miltein 20 tunnin pakerruksen jälkeen. Hän on äärettömän huomionkipeä, mutta kuitenkin todella aurinkoinen pieni poika. Välillä tuo leikkii tyytyväisenä lattialla, mutta kun huomaa äitinsä lempeän tuijotuksen, alkaa kitinä. Raukka tajuaa että ei kestäkkään sekuntiakaan enään ilman syliä. Tuo pieni ihminen on muuttanut elämäni täysin, antanut minulle ihan uusia ulottuvuuksia maailmassa. Näyttänyt aivan uuden lajin rakkaudessa. Tässä vielä mainittakoon että kotva sitten puoli vuotta täyttänyt pieni miehemme, teki ensimmäisen hampaansa viime viikolla ja viikonloppuna hän oppi ryömimään.

Koiramme..voivoivoi. Ovat ihanaisia tolvanoita, kouluttamattomia höppänöitä (ja ketähän tästä saa syyttää..allekirjoittanutta!). Toista kutsutaan leikillä Ransuksi ja toista Hulluksi professoriksi. Tuo kaksikko on sellainen karvainen katastrofi, että heille pyhitettäköön joskus oma treadi..

Ja siinä olikin kalleimpani