Pitkän hiljaisuuden takana on muuten vessaremppa. Siinä on ollut tälle mammalle hommaa viime aikoina. Mutta nyt on huussi kunnossa ja voi taas tehdä muutakin kuin käristyä työmaavalaisimen alla

Epävirallisena tavoitteena oli olla n.kuukauden päästä kavereiden kanssa risteilyllä alle 70kilosena, mutta tod.näk mulla ei millään ilveellä ole rahaa siihen risteilyyn (kiitos pesutorni hankinnan ja tulevan vessarempan). Mutta vaihdetaan tavoite siihen että katson itsenäisyyspäivänä linnanjuhlia alle 70kilosena.

Pieni mies nukkui hyvin viime yön ja sen kyllä tuntee luissa ja ytimissä, sillä nyt on mammakin nukkunut hyvin. Soittelin eilen kaverillenikin joka lupautui seuraksi salille, tosin eka kerta menee reilun viikon päähän, mutta enköhän mää siihen asti pärjää ihan perinteisillä kotijumpilla! 

Pojalla oli 6kk-neuvola tänään ja mitoiksi tuli huimat 9900g/70,6cm. Syntyessäänkin jo poikanen oli "isohko", pituutta oli 55cm ja paino 4070g. Ruipelolta tuo kuitenkin meidän silmissä näytti, vaikkakin sitten lääkärin tarkastusjonossa näytti jonottavan terveystodistusta ennemmin mopokorttiin kuin synnäriltä kotiuttamiseen (siis niihin pirpanoihin verrattuna). Äitin oma PikkuJätti. Ihana oli käydä kuuntelemassa terkan hehkutustakin, perustaitoinen lapsihan tuo on, mutta kun terkka ihmettelee hänen hienoa kehitystään, niin hetken sitä elää "lapseni on nero" -maailmassa. Nyt taitoina on ryömiminen, pärisytys, pinsettiote lisäksi pojalle on nyt tullut suojeluheijasteet eli pian voisi odottaa hänen istuvan omillaan. Tukea vasten (esim. pinnasändyn laita) poika osaa jo hetken seistäkkin ilman apua, mutta siihen ei itse vielä nouse (joskin peiliä ja tv-tason ihanaa, kolisevaa lasia vasten noustaan jo molemmin käsin). Kaikin puolin ihana pieni mies. Itseä vaan vähän häiritsee ikätovereihin vertailu, "voi kun se on niin iso" ja "meidän Irmeli on ryöminyt jo syntymästä asti"..niinpä niin. Koskahan me äidit lopetamme lapsemme vertailun ja annamme heidän kehittyä omina yksilöinään juuri sitä vauhtia kun kehittyvät. Oma lapsi on kuitenkin aina paras, oppi hän sitten konttaamaan enne naapurin Eskoa tai ei!

Neuvolan jälkeen ylipuhuin miehen kyyditsemään koko perheen läheiseen ostoskeskukseen. Kävin henkkamaukasta ostaan halvimmat mahdolliset treenicollarit ja kevyen t-paidan. Nyt vielä pitäisi uskaltautua sinne salille. Iiiik! Mieheltä salaa, sain cittarista shoppattua isänpäivälahjaksi The baseballs -cd:n. Nyt on antaa jotain mitä mies todella haluaa! Tulipa sillä reissulla käytyä subbaristakin hakeen kunnon hiilarimättö. Vaalea täyjyväpatonki kalkkunalla, en sentään sortunut mihinkään rasvaseen annokseen väsymyksessäni.

Taidanpa laittaa viestiä pojan kummitädille, josko hän innostuisi tällä viikolla vielä salille mun kanssani. Kiva olisi ainakin ekat kerrat käydä seuran kera, sillä vähän kyllä pelottaa tuonne meno. Isot pahat bodarit littaa tälläset ujot kotiäidit punttien väliin, nääs

Mieheni on ihana, ellen sanoisi jopa täydellinen. Hän tuntee minut läpikotaisin, hän osaa sanoa juuri ne oikeat sanat (toisinaan myös väärät), hän osaa tapella kanssani rehellisesti ja hän pienen ihmeemme täydellinen isä. Hän näkee minuun syvälle, juuri sinne mihin sattuu koviten, hän voisi käyttää taitoaan väärin, mutta ei sitä tee. Hän ymmärtää taakkani ja kantaa sitä niistä kulmista mistä voi.  Ja aina pitkän työpäivän päätteeksi hän saapuu kotiin, hymyillen.

Poikamme on täydellinen. Hän ilmoitti itsestään juuri silloin, kun en enää jaksanut uskoa.  Syntyi aurinkoisena huhtikuun aamuna miltein 20 tunnin pakerruksen jälkeen. Hän on äärettömän huomionkipeä, mutta kuitenkin todella aurinkoinen pieni poika. Välillä tuo leikkii tyytyväisenä lattialla, mutta kun huomaa äitinsä lempeän tuijotuksen, alkaa kitinä. Raukka tajuaa että ei kestäkkään sekuntiakaan enään ilman syliä. Tuo pieni ihminen on muuttanut elämäni täysin, antanut minulle ihan uusia ulottuvuuksia maailmassa. Näyttänyt aivan uuden lajin rakkaudessa. Tässä vielä mainittakoon että kotva sitten puoli vuotta täyttänyt pieni miehemme, teki ensimmäisen hampaansa viime viikolla ja viikonloppuna hän oppi ryömimään.

Koiramme..voivoivoi. Ovat ihanaisia tolvanoita, kouluttamattomia höppänöitä (ja ketähän tästä saa syyttää..allekirjoittanutta!). Toista kutsutaan leikillä Ransuksi ja toista Hulluksi professoriksi. Tuo kaksikko on sellainen karvainen katastrofi, että heille pyhitettäköön joskus oma treadi..

Ja siinä olikin kalleimpani

Nyt siis painoa on lähtenyt 20kg noin viidessä kuukaudessa, tarkoituksena olisi hyvästellä vielä noin 7kg, jolloin olisi "turvallisesti" normaalipainon puolella. Jonkinmoisella kuntokuurilla olen jo ollut siittä asti kun synnytyksestä olin parantunut, eli ehkä noin kolmisen kuukautta. Crossarikin on tullut hankittua asuntoa koristamaan, tämä helpottaa suuresti peruskunnon kasvatusta. Mieheni tekee vähintään 12 tuntista päivää vaihtelevilla ajankohdilla (kuitenkin 5pvä/vko) joka aiheuttaa mun kuntoiluajankohdille omat haasteensa. Crossailun olen ujuttanut pojan päiväuniin ja yöuniin, samoin kuin jotkut kotijumpat kuten pilateksen ja perus lihaskunnon. Nyt ajatuksena olisi ottaa salikäyntejä 2-3/vko. Lähisalilla on ihan kivat aukioloajat, siellä käynti onnistuu miehen vaihtelevista työajoistakin huolimatta (ja jos joku ihmettelee mitä mies mun treeniini vaikuttaa, tiedoksi, että lähinnä hän vaikuttaa niihin lastenvahdin roolissa). Vähän kyllä jänskättäisi tuo salille meno, siellä on tullut kyllä käytyä kohtuu aktiivisesti muutamia vuosia sitten, mutta kilpaurheilun loppuessa tuli suuri irtiotto punttiksestakin. Mahtaakohan sitä edes osata käyttää uusia nykyaikaisia laitteita? Ajattelin kyllä että sitä voisi ottaa pari ohjauskertaa salin personal trainerilta. Hän voisi opastaa laitteiden käytössä, liikkeiden määrissä/painoissa jmv.

Tarkempaa harjoitusohjelmaa en nyt vielä ole ajatellut.. Periaatteessa mulle riittäisi sellainen hyvä peruskunto. Eli ei sitä nyt ihan huippukunnossa tarvisi olla, mutta kuitenkin sellaisessa että polamkin kuntotestin keskiverrosti läpi karauttaisi.  Ehkä 2-3 saliharjoitusta + 2-3 x 30-45 juoksulenkkiä/crossaustukiota (intervalliharjottein) riittäisi tähän. Ja tietenkin tuohon lisättäisi (tai osa lenkeistä/salikäynneistä korvattaisi) vielä spesifioidut liike-/lajiharjoitukset polamkin kuntotestiä silmälläpitäen. Kuntotesti tosiaan (naisille) sisältää uintiosuuden (100metriä alle 3min), 2m korkean aidan ylityksen, 80kg painavan nuken siirtämisen (20m) oikealla otteella, 1500m juoksun (alle 8min) , vatsalihastestin (väh. 15 nousua/ 30sek + 2,5kg paino), käsinkohonnan (ylätaljalla 70% omasta painosta, väh 5krt), penkkipunnerruksen (37,5kg vähintään 2kertaa).

Että tälläisiä suunnitelmia.. Varmaan jouluun asti nyt mennään sellaisilla perukestävyys -harjotteilla, ajatuksena kuitenkin vielä antaa lähtöpassit lopuille liikakiloille. (Treeni)Vinkkejä otetaan enemmän kuin mielellään vastaan!!!

Ja jotta nyt ei luulla että panostan vain ja ainoastaan fyysiseen puoleen, niin kirjallinen harjoituspuoli hoituu osittain tämän blogin avulla + ajatuksena olisi tehdä ratsia lähikirjastoon, josta voisi löytää pääsykokeen kirjallisessa osudessa auttavaa aineistoa.

Aika omanapaista tilitystä tiedossa, mutta menköön. Eihän sitä aina tarvitsen kertoa ihanista vauvan pieruista ja rikkonaisista öistä. Eihän? Saanhan olla välillä muutakin kuin äiti. Saanhan?

Aloitetaan päiväkirjan todennäköisimmästä tilityksen ja pohdintojen aiheesta (lapseni rinnalla). Eli mulla on unelma. Unelma tulla isona poliisiksi. Tällä hetkellä musta on tulossa sairaanhoitaja, ainakin kaikkien muiden mielestä paitsi mun itseni. Opinnot sh:ksi aloitin 2007 syksyllä, hain kouluun kun en muutakaan oikein keksinyt, hyvällä menestyksellä silloin sinne pääsinkin, taisin olla keskoverto yo-papereista huolimatta kolmanneksi ensimmäisenä valittu opiskelija. Jo tuolloin halusin poliisiksi, järjen ääni kuitenkin kertoi että sairaanhoitajalle on enemmän töitä ja työt löytyisivät useimmiten lähempää. Johan pääsykökeetkin kertoivat sen, olen vain muutamaa pistettä vajaa täydellinen sairaanhoitajakandidaatti. Noh, syksyllä 2008 alkoi homma tökkimään, pitkään yritetty raskaus alkoi ja mukana pahoinvointi, väsymys ja ahdistus. Aamuisin matkalla kouluun iski paniikkihäiriöitä, tuntui että menen jonnekkin minne en kuulu. Aloin menettämään otteeni itsestäni. Päätös koulun jäähylle laittamisesta syntyi kuin itsestään, joutuisinhan puolen vuoden päästä kuitenkin jäämään äitiyslomalle. Ihan kokonaan en kuitenkaan ole hoitajan ammattia hylännyt, jos muu ei aukea, niin uudella innolla koitan jatkaa opintojani. En vain tahdo että oma suuri unelma jää siitä kiinni etten koskaan yrittänyt! Ja onhan niitä muitakin haaveita, mutta jospa unelma kerrallaan..

Mieheni on ollut suuri tuki päätöksieni takana. Ehkä häneen vaikuttaa että hän tuntee mut, täydellisesti. Hän tietää kun kaikki ei ole hyvin ja hän tunnistaa silmistäni, äänestäni ja eleistäni mitä tunnen. Ajattelin ensin, että en muille puhu projektistani, mutta päätin luottaa vanhempieni vankkumattomaan tukeen. Valitettavasti turhaan. Silmät palaen unelmistani kertoen kohtasin vanhempieni tuomion. Ei kannata. Hoida nyt nuo opinnot loppuun. Sairaanhoitajalle on aina töitä ja paljon erilaisia tehtäviä. Älä tee niin, älä tee näin. Niin, itsehän en ole asioita pyöritellyt päässäni, en tietenkään ole viettänyt unettomia öitä vain elämääni pyöritellen. Nämähän on niitä "helppoja päätöksiä". Noh, onneksi en nyt liikaa muiden mielipiteisiin perusta, oikeastaan tuosta tuomiosta tuli vain "pe*kele mähän niille näytän"-olo. Ja lapsuuden perheeni tavoille uskollisesti ripityksen jälkeen asiasta on vaiettu. Kuten toisen vanhempani pitkään kestänyt alkoholismi, myös tämä mun hömpötykseni voidaan lakaista maton alle, jolloin sitä luonnollisesti ei ole. Vaiettu aihe, olematon aihe.

Ehkä tämä lapsen saaminen on todella muuttanut mussa monia asioita. Jotenkin vain tuntuu että on aika tarttua siihen mitä todella haluan. Tahdon sitten vanhempana ja viisaampana tietää tehneeni kaikkeni omankin onneni eteen. Ja tahdon kannustaa elämäni tärkeintä asiaa, lastani, tarttumaan omiin unelmiin, ilman katkeruutta siittä, että ikinä en itse sitä uskaltanut tehdä!